Hierun piha, Mašoi syöttäy kanastu.

Kirjoi syöy heiniä piendarel, rannaspäi

tulou died'oi kalaviršizenke.

Died'oi: Vas'ka, tules tänne. Died'oi kalua andau.
Kalua suvaičet, a käbälii kastua et ruohti.

Vas'ka syöy kalua. Sih tulou buabo.

Buabo: Avoi-voi, gu neče Vas'ka on myös piässyh
aittah, kai kannatekset söi.
Mašoi (Suutuksis.): Myö kaikin ruammo, a Vas'ka
vai viruu da vie pahua ruadau.
Vas'ka: Ainos teile minä olen viäry. Toinah, neče
Kirjoi iče meni aittah da söi kannatekset libo Tipaine.
Lehmy: Muu. Minä heiniä syön.
Tipoi: A minä jyväzii n'okin.

Kaikin lähtiettih. Vas'ka yksin.

Vas'ka: Niken minuu ei suvaiče. Ainos vai čakatah.
Žiäli on heile kannateksii. Lähten vai meččäh
da rubien sie elämäh.

Keräi omat elot huavozeh, otti

keppizen kädeh da lähti.

Meččy, puun oksal istuu oravaine.

Oravaine: Terveh! Kenbo sinä olet?
Vas'ka: Minä olen kaži Vas'ka.
Oravaine: Kuspäibo sinä tulit? En nähnyh mečäs
nengozii.
Vas'ka: Minä elin hierus, ga nygöi tahton eliä
mečäs.
Oravaine (Ihastui.): Läkkä minulluo elämäh. Minul
on hyvä kodine.
Vas'ka: A kusbo on sinun kodi?
Oravaine: Tule ozutan. Nouze puuh, voitgo?
Vas'ka (Nouzi puuh.): Oi, kui korgiel on sinun kodi.
Oravaine: Hyvä on tiä eliä. Kačo, tiä on pehmei
pezäine. A tiä on aittu. Vuota, minä gostitan sinuu.
Ota täs kuivu gribaine, täs kuuzen käbry. Syö midä
tahtot.
Vas'ka (Nirpisteleh.): A eigo sinul ole kalua libo
maiduo.
Oravaine: Ei ole.
Vas'ka: Lähten sit minä ielleh.

Astuu Vas'ka, a hänele vastah tulou jänöi.

Jänöi: Oi, kui pöllästyin. Smietin reboi. Kenbo sinä
olet?
Vas'ka: Minä olen kaži Vas'ka. Tulin hieruspäi.
Tahton mečäs eliä.
Jänöi (Ihastui.): A davai yhtes elämäh. Kahtei on
vesselembi da ei muga varaita. Varuatgo sinä reboidu?
Vas'ka: Minä nikedä en varua. Minä olen tigran
roduu. A kusbo sinä elät?
Jänöi: Minä juoksendelen meččiä myö da sevoitan
jälgii, gu reboi ei löydäs minun kodii da ei syös
minun poigazii.
Vas'ka: Minä teidy puolistan. Minä sille reboile
ozutan kui pienembii abeija.
Jänöi: Oi, pagize hillembäh! Minä kuulen, reboi on
lähäl.

Reboi sydäi nenän tuhjospäi, jänöi peityi,

a Vas'ka karvat korhisti, silmät paletah, kynnet

terävät piästi da gu šihahtah reboih päi.

Reboi (Pöllästyi.): Oi, tigru!

Juoksou reboi pagoh, a hukku hänele vastah.

Hukku: Kunnebo, kuomu, nenga huolitat?
Reboi: Oi, hukku, älä mene sinne, sie on tigru. Odva
minä pagein hänes. Häi on vihas, gu myö tabailemmo
jänölöi.
Hukku: Tigru? Oi, minä varuan! Pagie, pagie,
kuomu. Dai minä juoksen pagoh.

Jänöi tuli edeh, kirguu kaikele mečäle.

Jänöi: Jänöit, jänöit, tulgua kaikin tänne. Älgiä
varakkua, meidy tigru puolistau.
Vas'ka: Tänne reboi ei enämbi neniä sydiä.
Eläkkiä rauhas. A nygöi minul rodih nälgy.
Vas'ka: Tiä mečäs eigo ole maiduo, eigo kalua.
Lähten vai minä kodih. Sie buabo valau minule
maiduo, died'oi tuou kalua. A minä en rubie ruadamah
pahua, sit Mašoigi rubieu minuu suvaimah.

Vas'ka lähti, jänöit viuhkutetah käbäläzil.

Jänöit: Tule vie toiči.
Vas'ka: Tulen, tulen.

Vas'ka astuu troppua myö, vastah tullah buabo

da Mašoi.

Mašoi: Oi, Vas'ka! Myö sinuu ečimmö, ečimmö!
Kusbo sinä olit? Minul oli atkal. (Silittäy.) Minä
suvaičen sinuu.
Buabo: Läkkä vai, Vas'oi, kodih. Buabo sinule
maiduo andau.

Tuldih omah pihah. Died'oi salbomol.

Died'oi: Aa, Vas'ka löydyi. Pidäy sit lähtie kalah,
tuvva Vas'oile veresty kalua.
Buabo (Toi maiduo.): Syö, Vas'ka, syö.

Söihes Vas'ka da vieri myös salbomole. Viruu da

mustelou, kui häi oli tigrannu.





Nelländele

Pieni Vit'oi nouzi huondeksel hyväs mieles: mama
on kois. Vit'oi suvaiččou, konzu mama on kois.
Pertigi on vesselembi. Mama ombelou mašinal midälienne
čomua da hil'l'azeh pajattau. Vit'a tuli rinnale.
Mama andoi pyörittiä mašinua, sit sanoi:
— Vuotas, Vit'oi, opimmo piäle paidastu, roihesgo
parahite. Pidäy poigazele ommella čoma paidaine,
luvettelou mama brihaččustu sellittäjes, — lähtöy
meijän poigaine nelländele.
— Kuibo nelländele? kyzyy Vit'oi.
— Ga muga. Huomei täytät kolme vuottu: sit lähtet
nelländele.
— A sinä lähtetgo nelländele?
— Ei, minä en lähte, nagrau mama.
— Lähtöygo Mašoi?
— Mašoi sežo ei lähte. Häi on jo suuri.
Vit'a nägi kažin lattiel.
— A lähtöygo Mirri nelländele?
— Ei lähte. Vai sinä lähtet.
Duumaiččou brihaččuine:
— Kunne pidäy mennä da kui sie ollou nelländel.
Kuibo mamattah?
A mama muheloittau. Ei vikse sie ole paha
nelländel.
Tuli huomenine päivy.
Huondeksel baba pastau piiruadu, hälizöy päčillyö.
Nägi Vit'oin, joga ruppine muheloittau rožil:
— Pastammo vunukkazele piiruadu. Lähtöy meijän
vunukkaine nelländele.
— Baba, a ongo hyvä nelländel?
— On, on. Kazvat suurekse, tatale abuniekakse.
Ehtäl kai pereh kerdyy stolas, kaikin vesselät,
Vit'a uuzis paidazis, puhtahaine. Mama, tata, baba,
died'oi, sizär — kaikin kačotah Vit'oih, sanotah hänele
hyvii sanazii. Myös kenlienne sanou:
— Lähtöy meijän Vit'oi nelländele.
— Jogo pidänöy lähtie? duumaiččou brihaččuine.
— Ei himoittas lähtie yksinäh.
Otti Vit'oi mašinazen, kuduan tata osti, otti baban
pastetun piiruan da lähti ukseh päi. Astui
kynnyksessäh, kačahtih babah da itkuu:
— Babarukku, läkkä jo hot' sinä minun kel nelländele!
Minä varuan yksinäh.






Mečän rahvas

Maša ei suvainnuh nimittumua ruaduo. Häi
suvaičči hätken muata huondeksel, a sit nel'l'oilla
pihal da elostua tyttölöinke. Häi ei kuunnelluh
muamuadah. Gu mama käsköy ruadua midätahto, Maša
viuhkuau käil da juoksou pihale. Tulou vai syömäh.
Kerran mama tuli ruavos väzynyh. A Mašal astietgi
oldih pezemättäh. Sit mama čakkai Mašua:
— Kačo, toizet tytöt ruatah, a sinä vai han'n'uat.
Maša tuskevui da hyppäi pihale. A pihal nikedä,
kai tytöt kodilois, avvutetah muamoloi.
— En lähte kodih, duumaiččou Maša, — lähten
meččäh. Yöksyn, ga anna sit mama žiälöiččöy.
Lähti dai tottu yöksyigi. Buitogu ni loitokse ei
mennyh, a meččy on juuri tundematoi. Eigo troppastu,
eigo päivästy nävy taivahal. Kunne mennä? Oppiu
kirguo, ga niken ei vastua. Pöllästyi tyttö, ei tiijä,
midä ruadua. I kuulou, kenlienne ihan lähäl sanou:
— Midäbo iännät? Kačo, minun lehmät pöllätit.
Net levittih kai meččiä myö.
Kaččou Maša ymbäri..... Ken neče pagizou?
Da nägigi: seizou kuuzen ual pieni mužikkaine.
Se oli moine pieni, grivan suurus, ga Mašal varavogi
lähti. Piäs mužikkazel oli tuohihattu, vyö tuohes
punottu, a vyöl rippuu pieni veičči da tuohitorvi.
— Kenbo sinä olet? kyzyi Maša.
— Minä olen paimoi, sanoi mužikkaine.
— A kusbo ollah sinun lehmät?
— Etgo näi? Kačo, heinikköh juostih. Avvuta nygöi
kerätä, ota vičču da aja minulluo.
Kaččou Maša, ga tottu heinikös kävelläh pienet
lehmät, rotan suuruot, a muiten ihan gu tozi lehmät.
— En voi minä ajua, käit da jallat satatan, sanoi
Maša.
— Kačos, mittuine sinä olet. Käit satatan, niärittäy
mužikkaine. — Etgo sit ni kois nimidä rua? Midäbo
sit meččäh tulit?
— Da, minuu mama čakkai, sanou Maša.
— Tuskevuit muamas piäle, gu ruadua käsköy?
lekuttau piädy mužikkaine. — Kuibo sit meijänke
rubiet elämäh? Meil kaikin ruatah.
— Minä en rubie teijänke elämäh. Minä kodih tahton.
— Sinä iče tuskevuit muamas piäle da tulit tänne.
Nygöi rubiet elämäh meijänke, sanoi paimoi, otti
vyöl pienen tuohitorven da rubei sil soittamah.
Lehmäzet kerras kerävyttih hänes ymbäri. Paimoi lähti
astumah ielpäi, lehmät hänele jälgeh, a Mašan jallat
ičepäivilleh lähtiettih heile peräh. Muga vedi Mašua
se soitto.
Astuu Maša da astujes pienenöy, pienenöy i rodih
sen paimoin suurus, vie vähästy pienembi, häihäi
oli tyttöine. Muga tuldih hyö korgieloin kuuzien
alle, kus kazvettih štanajallat. A niilöin al seizotah
pienet da moizet čomat kodizet: levot terävät yläh
päi, a joga levon piäl puusluajittu buolan marjaine,
ihan gu tozi marju. A kodizien rinnal pienet rahvas
ruskielois šuapkazis. Mašua tuodih heijän suarilluo.
Suari tuli pordahile ruskielois sovis, käis hänel oli
kuldaine keppi, sen piäs ruskei buolumarjaine.
— Myö olemmo buolumarjurahvas, sanoi suari.
— Myö kazvatammo mečäs buolua. Sinä rubiet
ruadamah meijänke.
— Minä en voi ruadua, minä väzyin, Maša rubei
itkemäh.
— Harjavu ruadamah, sanoi suari da punaldih iäre.
Mašua tuodih yhteh kodizeh. Sie pieni naine
andoi hänele syvvä buolas da kukkien pölyzes
luajittuu tönčöidy da pani muate oman tyttärenke,
kuduan nimi oli Ni. Hyö gu iče oldih pienet, ga heijän
nimetgi oldih pienet.
Maša itki kaiken ehtän. Konzu kaikin uinottih,
kenlienne krabahutti ikkunua. Maša hyppäi, avai ikkunan,
a sie vahnu oravaine.
— 0i, oravaine, sanou Maša, vie jo minuu kodih.
— Minä voizin vediä sinuu kodih, vai minä en voi
luadie sinuu suurekse. No minä tiijän: konzu sinule
kolme kerdua sanotah passibo avus libo hyväs
ruavos, sinä uvvessah roittos suuri i piäzet kodih.
Harjavu ruadamah, sanoi oravaine.
— Minä en malta ruadua, vastai Maša.
— Se ei ole jygei opastuo. Kačo, kui ruatah toizet.
Huondeksel kaikin otettih kädeh kuokkazet da
rengizet da lähtiettih meččäh. Sie hyö kuokittih da
valeltih buoluvarbazii, kudamat vaste oidih kukas.
Mašal oli moine jygei da abei. Häi väzyi ylen äijäl,
a passibuo hänele ei sanonuh niken.
A oravaine sanou:
— Eihäi ni toizile sanottu passibuo, kaikinhäi
ruattih.
Tossupiän Maša myös astuu meččäh pahas mieIes.
A mečäspäi hänele vastah tulou buabaine suuren
rizutakanke selläs. Buabo oli punovunnuh ihan
muassah. Maša musti oravazen sanat, duumaiččou:
— Hänel on jygei kandua takkua.
Juokseldi, otti takan da kandoi sen koin pihah.
— Passibo, tyttöine, sanoi buabo.
Mašale jo rodih parembi mieles, ruadau da
kaččou, eigo vie kelle pie hänen abuu.
Tossupiän Ni satatti jallan oksah. Maša avvutti
hänele piästä kodih, kandoi hänen kuokan da rengizen.
A sit avvutti Nin muamalleh ruadua ruadoloi,
toi lehmän karjas, kandoi vetty kaivos. I muga
hyväkse ozuttih hänele ruadua, avvutti toizile, ga
häi jo ei duumainnuh nimidä passiboh näh. Konzu
kolmas kerdu sanottih hänele passibo, tyttö hedi
puutui sih kohtah, kus nägi paimoin. Häi uvvessah
oli suuri, paimoi oli sit i ozutti hänele dorogua. A
puus heityi vahnu oravaine da andoi Mašale
tuohipoimiččuzen.
— Tämä poimiččuine roikkah ainos täyzi, sanoi
oravaine.
I tottu, kaččou Maša, ga ymbäri hänes on
mandžoidu sagenah. Keräi häi tävven poimiččuzen,
astuu kodih, a mama jo huolissah:
— Kusbo olit kaiken päivän?
— Mama, minä toin sinule mandžoidu. Minä
rubien ainos avvuttamah sinuu. Minä olin pienien
meččyrahvahien luo, sanoi Maša.
— Mittumien meččyrahvahielluo?
— Moizien pienien. Da sie oli vie oravaine, kudai
pagizi minunke.

Mama vai piädy lekuttau, ei usko. A Maša ei voi
ellendiä, mikse mama sanoi kogo päivän. Häihäi
oli mečäs äiju päiviä. Vai oldanehgo mečäs pienel
rahvahal päivätgi lyhembät?






Sviižoin garbalot

Suovattan hierus vuotettih kodih lapsii. Muamoloil
oli hommu, kui sie gor'at tullah nengozen matkan,
kaheksa kilometrii. Toinah, ollah nälläs,
väzynyöt. A lapsil joukol oli vessel astuo sidä
matkua, olihäi se matku kodih, omah hieruh.
An'n'oi jo loittonsah nägi maman pordahil, juoksi
vastah.
— Väzyitgo? kyzyi mama.
— 0i, mama, kui tahton syvvä! An'n'oi heitti
šallun laučale.
— Kui hyvä, kui lämmin on kois, tulou magiele
piiruale.
Syvves tyttö saneli mamale omii uudizii, kui hyvin
häi opastuu, kui kiitetäh händy opastajat.
— Kuibo baba, ongo terveh? kyzyi An'n'oi.
Babahäi on jo vahnaine, puaksuh on voimatoi.
— Egläi virui, piädy kivisti, vastai mama. — Häpäkkö
rodih meijän buabo, vikse vahnus tuli.
— Lähten babua tiijustamah. Pidäygo midä vediä?
kyzyi tyttö.
— Ga ota hos piiruadu. Tänäpäi sinuh niškoi pastoin.
An'n'oi astuu hieruu myö.
— Mittuine čoma on meijän hieru, duumaiččou
häi. Järvi tyyni, meččy kuldaine rannal dai järves
gu zirkalos. A kezäl kui oli vessel hierus!
Kat'oi-buabo midä ruadanou omas pihas.
— Terveh, Kat'oi-buabo!
— Terveh, terveh, eloine! Jogo tulit? Muamas
hommailih. Buabas luogo menet?
— Baballuo, vastai tyttö da astui ielleh.
Kat'oi-buaban lembei iäni da muheloittajat silmät
ruppizien keskel ližättih tyttözele hyviä mieldy.
Baban suuri vahnu kodi nägyy loitokse. Sie baba
eläy Maša-t'outanke da hänen lapsienke. L'oša on
vahnembi An'n'oidu, a Lena on vie pieni, ni školah
ei kävy. Kaikkii on himo nähtä.
— Terveh teile! sanoi An'n'oi pertih tulduu.
— Tules terveh! Kuibo menöy opastundu?
muheloittau Maša-t'outa.
— Hyvin, vastai tyttö da kyzyi kiirehel:
— Kuibo buabo?
— Minä tiä, myös virun, voimattomal kähiel iänel
sanoi baba čupuspäi, kus zuavesin tagan oli hänen
koikku.
Zuavesin čuppu oli nostettu, An'n'oi nägi baban
silmät. Lena juokseldi An'n'oilluo, ihastui, suvaiččou
sevoitardu, a L'ošua ei ole pertis, vikse pihas
midätahto ruadau, auttau muamale. Heile sežo ei ole
tuattua, joudui voinale.
An'n'oi pani tuomazet stolale da meni baballuo,
sebäi händy, kohendi pieluksen:
—Viru, viru. Parane, sanoi tyttö. Häi tiezi, kui baba
ei suvaiče viruo. Konzu on terveh, ainos ruadau. A
nygöi kaččou, gu viäryniekky. Ylen žiäli on babua.
— Sinä kohenet. Minä toin sinule piiruadu. Opis
syvvä.
Baba otti palazen piiruadu laihal käil:
— Passibo, eloine. Kuibo meni nedäli? Kui opastut?
— Hyvin, baba. Minä tahton äijän opastuo, äijän
tiediä, tahton roija opastajannu, kui 0l'ga Vasiljevna.
— Hyvä, hyvä, opastu, sanoi baba. — Piäzet linnah
elämäh.
— Minä en tahto linnah, tahton hierus eliä, kui työ
elittö, vastai tyttö. — Meijän hieru on paras.
An'n'oi saneli babale školan elaigua. Pieni Lenaine
oman tytinke istui rinnal.
— An'n'oi, pajata uinotandupajoine. Kačo, minun
Mašoi muate tahtou, sanoi häi.
— Ga maltathäi sinä iče pajattua, babahäi sinulegi
opasti, vastai An'n'oi.
— Davai yhtes pajatammo, sinunke on hyvä pajattua,
painau omua tyttöine.
— Nu davai.
Lena kabaloičči hyvin tytin da rubei sidä liikuttamah
yskäs:
Baju, baju muaman lastu,
L'uli, l'uli pikkarastu.
Muamoi Mašua liikuttau,
Muamoi Mašua uinottau.
Pajatettih hyö yhtes.
— Nu, jogo uinoi? kyzyi An'n'oi.
— Ei, ei tahto muata. Elostua tahtou. Elosta
meijänke: Pei, pei, pezästy, pienel tyttözel himoittau
elostua.
— Pei, pei, pezästy, An'n'oi pyörittäy tyttözen
pienet pehmiel kämmenyöl, sit kut'kuttau händy.
Tyttöine nagrau, rekettäy. Babagi muhahtih. Aigu meni
terväh, pihal rubei pimenemäh.
— Oi, minut pidäy lähtie kodih, tostihes An'n'oi,
mama kučui kylyh. A sinä, baba, parane, sanoi tyttö
lähtijes, sit kyzyi:
— Baba, midäbo sinä tahtozit syvvä?
— Ga ei jo nimidä. Maša-t'outas keitti maimuliendy.
Hyvä oli, söin vähäzen. Huomei on Sviižoi, sanoi
häi kodvazen duumaittuu da hengähtih syväh:
— Ei puutu tänävuon Sviižoin garbaluo. Maša-
t'outuadas kučuttih huomei ruadoh, ei piäze suole
da ni muamas ei piäze, sežo ruavos on. Sviižoin
garbalo pädis kaikkeh, se parandau kai voimattomukset.
— Tahtotgo sinä garbaluo? kyzyi An'n'oi.
— Ga olis hyvä muigiestu, sanoi baba.
— Minä lähten garbaloh, huolittau sanuo An'n'oi.
— Puašitan Kat'ua. Huondeksel lähtemmö.
Kat'a oli An'n'oin paras dovariššu. Händy tänävuon
muamah ei työndänyh školah da internuattah
elämäh, hänel pidi kaččuo lastu.
— Kuibo työ kahtei lähtettö? Yöksyttö. Päivät
ollah pilveksizet, pimiet. Dai varaittau, kondiedu
nähtih hierun lähäl, oppiu kieldiä baba.
No An'n'oi on hos nygöi valmis lähtemäh:
— Myö pyrritämmö L'ošua, häi luadiu suol tulen.
Sit emmo varua kondiedugi.
Huondeksel marjuniekat oldih valmehet matkah.
L'oša otti tuattah orožan: nygöi kondii älä tule vastah.
Suuris tuattah suappualois häi oli gu tozi mies.
Garbaluo suol oli äijy. Silloi sidä kerättih vai oman
hierun rahvas, kerätä allettih myöhä sygyzyl Sviižoin
aigua.
Päivy oli hil'l'aine, harmai, no meččy oli ylen čoma.
Paha oli vai se, gu jallat kastuttih da ruvettih kylmämäh.
L'oša luadi kangahan reunah tulen, tulelluo oli
lämmin. Tyttözet lämmitettih jalgoi da lähtiettih uvvessah
keriämäh. Garbalot poimiččuzes oldih moizet hyvät,
ga An'n'oi uskoi: autetah net buabale.
Ehtäl An'n'oi oli myös baballuo, toi garbaluo.
Baba muga ihastui, kačoi niilöih marjoih, musteli
midälienne omua, sit pyhkäldi kyynälen.
— Myös mustelou voinua, duumaiččou An'n'oi,
mustelou omii poigii, voinale tapettuloi.
— Tänävuon ollah hyvät garbalot, sanoi baba.
— Hyvät silloigi oldih. Mustan, kui vein niidy školah
ruanittuloile saldattazile. Školas oli gospitali, sinne
tuodih ruanittuloi. Bojuthäi mendih hierus da lähäl
sidä.
— A kusbo työ sit olitto? kyzyi An'n'oi.
— Kuni hierus ammuttih da torattih, myö olimmo
mečäs, lapsii peitimmö peskuhavvas, sanelou baba.
— Sit gu boju eistyi loitombakse, tulimmo kodiloih.
Sit tiijustimmo, školas ollah ruanitut. Hierun akat
kannettih sinne syömisty kel midä oli, maiduo, ruahtuo,
kel oli lehmy. A minut ei olluh muudu, vai garbaluo.
Minä vein Sviižoin garbaluo, kuulin, se auttau
voimattomile. Ruanitut syödih da kiitettih. Erähät
heis nikonzu ei nähty nengostu marjua. Kaikin,
gor'at, oldih nuoret, kel mittuinegi ruanu: kel piäs,
kel rungas, oli yksi jallata. Oli sie yksi nuori brihaine,
brihačču, ylen čoma, mustukulmu, mustutukku.
Hänel oli paha ruanu vačas. Myö akat kerras
näimmö, hänes ei rodei eläjiä. Minä vein hänelegi
marjua, häi ei voinnuh syvvä, vai kačoi niilöih rouno
tahtoi pakita niil vägie eliä. Marjat oldih moizet
čomat da tervehet. Sit se brihaine sanoi hil'l'azel
iänel: "Meile Gruuzies ei kazveta nengozet. Meile
kazvetah viinumarjat". Hänen silmis oldih kyynälet.
Häi ei nähnyh enämbiä omua Gruuziedu, kuoli
karjalazes hierus. Myö, karjalazet akat itkimmö hänen
piäl, gu oman lapsen piäl. Hänen nimi oli Vano, a
meile kuului Van'oi, muga myö sanoimmo händy.
An'n'oi kuundeli baban hil'l'astu paginua, hänen
silmien ies oli se Gruuzien brihaine. Kyynälet poltettih
tytön silmii, oli ylen žiäli gu se briha nikonzu
enämbi ei mennyh omah Gruuzieh, kus händy vuotettih.
Vuotettih muga, kui myö vuotimmo tatua.
Pieni Lenaine painui babua vaste, baban vahnu
käzi silitti tyttözen piädy:
— Lenaine ni mustamah ei rubie omua tuattuadah,
hengästih baba.
— Minä mustan, nosti piän tyttöine. — Minul on
tatan kartočku.
— On, on sanou baba. — Älä unohta tuattuadas.
A sinä An'n'oi, mustatgo tuattuadas? Gu nägis nygöi
sinuu tuattas!
— Mustan, hil'l'azel iänel sanoi An'n'oi. — Mustan,
kui häi toi meile mečäspäi šl'uboidu, mostu kypsiä
da karjua. Minä enämbi nikonzu en nähnyh mostu
hyviä marjua.
— Da, tuattas oli mečänkaččoi, suvaičči meččiä,
tiezi joga kohtazen! sanoi baba.
— Minä sežo suvaičen meččiä, sanoi An'n'oi.
— Dai minä, ližäi sih Lenaine. — Mustat, kui
kävyimmö kezäl mandžoih? Sie oli moine hyvä
čuururandaine!
Baba kuundeli lapsien paginua da ičekseh mollihes
Jumalale, gu andas muale rauhuttu da lapsile
ozua omal mual.


Lapset päčil

Pertis oli jo hämäri, konzu lapset tuldih čuruamaspäi.
Pet't'u lykkäi kylmät alazet. Käzih meni tusku.
Kai kyynälet silmih nostih, moine on kibei. Baba
hierou käzii lumel, iče luvettelou:
— Olgah, tirpa kodvaine. Mindähbo hätken olitto?
Kačo, mittuine pakkaine rodih ehtäkse. Mengiä
huolittuat päčile.
Kahtu kerdua ei pidänyh sanuo. Hyvä on päčil,
lämmin. A vie parembi rodih, gu baba toi sinne
maidokruuškat da leibyviibalot. Syödih, lämbiändyttih
lapset, veseldyttih kerras. Midä olis ruadua? Ruavottah
on pitky aigu.
Kat'oi kävyi alah, toi oman tytin da ribuzet.
Kabaloiččou häi tyttii, pagizou senke.
Pet't'u otti truvalluo pärien, kaččou, da
duumaiččou: «Täs voibi midätahto luadie». Katkoi
pärien, luadi ristazen, musti, kui baba ozutti. Hyvä
rodih ristaine, vai pieni. Opin luadie suuremban, a
sit vie suuremban. Muga sie ruadoi, ročkutti pärielöi,
kai toppua luadi. Jo Kat'oile rodih ahtas päčil
ristoin täh.
— Kabrasta nenne ristat, Kat'oi ähkäi yhten ristan.
Se murei. Pet't'u tabai Kat'oin tytin da lykkäi
lattiele. Kat'oi pläčkäi händy kätty vaste, häi Kat'oile
tukkih. lätäh, hälistäh.
— A voi, pakutah, onnuako, päčilpäi, sanou baba.
Nouzi golbečale, andoi tytin Kat'oile. — Midäbo, etto
synny. Olgah, alevukkua. Tulen minägi päčile.
Lapset ihastuttih, kerras alevuttih, kabrastettih
kai. Baba tulou, roihes suarnu.
— Viere täh, baba, täs on lämmin, sanoi Kat'oi.
Baba vieri ohkajen. Lapset tiettih: Babal kivistäy
sellän.— Kenbo nenga äijän ristua luadi? kyzyi baba.
— Baba, pidäygo sinule ristaine? Ota tämä, tämä
on hyvä, sanoi Pet't'u. — A midäbo sinä ruat ristazel?
— Ga ristin silmät da molimmos, gu Jumal andas
teile ozua.
— Ei, anna Jumal luadiu muga, gu sinul ei kivistäs
selgiä.
— Hyvä se olis, sanoi baba.
— Baba, a kenbo tämän koin luadi?
— Died'ois luadi.
— Minä sežo luajin koin, konzu kazvan, sanoi
Pet't'u.
— Luajit, luajit, kačo, midä hyviä ristastu jo maltat
luadie.
Pet't'u vaikastui hyväs mieles.
— Baba, sano suarnu libo sanele midätahto, kui
oli ennevahnas, sanou Kat'oi.
— Ennevahnas, počin pahnas, niärittäy Pet't'u.
— Ainos tiele pidäy suarnua. Nu olgah kuunnelkua.


Tuulen kuldaine oksaine

(Buaban suarnu)

Elettih oldih yhtes hierus muamo da tytär. Enämbiä
heile ei olluh nikedä. Hyö suvaittih toine tostu.
Tyttöine, hos oli vie pieni, kaikes avvutti muamalleh.
A sit heijän elaigah tuli suuri pahus: muamah äijäl
voimatui. Päivy päiviä hänele oli pahembi da pahembi.
Mašoi kuuli, kui kahtei t'outat, kuduat tuldih
tiijustamah mamua, paistih keskenäh: «Kuolou,
onnuako. Jiäy tyttörukkaine armoittomakse».
Sinäyön Mašoi hätken ei voinnuh uinota, itki
hil'l'azeh pimies da moliihes: «Jumalazeni, avvuta
jo mamale, anna häi ei kuole. Minä annan kai, midä
minul on, luajin kai, kui käsket, vai piästä mamua».
Sit uinoi vaibunuh lapsi da nägöy undu: lendäy
häi buitegu korgiel taivahas. Da moine hyvä da kebjei
on lendiä, moine čoma on muailmu alahan. Vie
kenlienne lendäy hänen rinnal. Kuulou tyttöine
hil'l'azen iänen: «Minä olen tuuli. Tiijän sinun gor'an.
Minä avvutan sinule. Kačo alah. Tiä eläy mečän
ižändy. Hänel on valgei kukkaine, kudai piästäy
kaikis voimattomuksis. Työ rahvas etto voi lennellä
ilmizin, vai unis. Sikse sinul pidäy tulla tänne jallai.
Matku tänne on pitky da jygei. Etgo varua?»
— Minä en varua, kirgai tyttöine da havačui. Häi
musti kai, midä oli unis da rubei kiirehel selgiemäh,
gu lähtie meččäh.
Vai ehti Mašoi tulla pihale, gu tuuli kerras kohahtih
hänele vastah, i hänele kädeh pakui oksaine.
Tyttöine kuuli tuulen sanat: «Mene, Mašoi, meččäh,
mene, älä varua. Tämä oksaine avvuttau sinule.
Sinä rubiet ellendämäh kaikkien meččyelättilöin,
puuloin da kukkazien iänii».
Kaččou tyttöine oksazeh i kuulou pihakoivu sanou
hänele: «Tuanepäi mene, Mašoi. Sie minun
sizäret nevvotah sinule tie ielleh».
Astuu tyttöine meččäh, hyvä on astuo, ei ole atkal,
gu ellendäy kai mečän paginat. Puut da kukkazet
ozutetah tiedy, kaimatah Mašoidu hyväl sanal.
A sit kuulou Mašoi, kenlienne itköy hil'l'azeh: «Oi,
kui juotattau! Vetty, andakkua vetty, eiga myö
kuolemmo!» Kaččou tyttöine: sinikellozet painettih
piähyöt. Juoksi Mašoi ojarandah, kastoi paikan,
puzerdi viet kukkazien piäle.
— Passibo, hyvä tyttöine, sanottih kukkazet.
Astuu tyttöine ielleh. Kuulou, lindu iändäy muga
abiesti, lendelöy mečän piäl, kirguu: «Avvutakkua,
minun poigaine langei pezäs». Ečči, ečči tyttöine
heinis puun al dai löydi poigazen, nosti sen puun
oksale. A sih muamogi lendi, kiittäy tyttösty.
Astuu tyttöine, a tuhjos myös ken voiveroittanou:
— Oi, minun käbäläine! En voi polgie. Avvuta minule,
tyttöine. En voi syvvä eččie, kuolen nälgäh.
Otti Mašoi jänöin käbäläzes kuivan oksazen,
kudai oli mennyh syväh, puhui da vie sanoi luguzen,
kuduan kuuli mamas. Piäzi jänöihyt, ihastui,
kiittäy tyttösty. A Maša hyväs mieles, gu voibi avvuttua
toizele.
Jo hätken astuu Mašoi. Meččy muutui korvekse,
kuuzet ollah taivahassah. Alahan on pimei. Pimies
sie buitegu kenenlienne silmät pastetah, toiči sie
ročkau, kuuluu ulvondu. Varaittau, no tyttöine astuu
ielleh. Petties nostaldi käin, kuduas oli oksaine.
Lehtyt oksazes muutui tuluokse. Ihastui tyttöine,
valgiembi rodih mečäs.
A tämä oli paha kohtu mečäs, tiä elettih meččykarut.
Hyö gu nähtih tuli, tabavuttih, ärevyttih:
— Ken toi tulen meijän meččäh, tiä nikonzu ei olluh
tuldu, hälistäh, iätäh:
— Sammutammo, hävitämmö!
Čiihotah, a koskie tyttösty ei voija, gu hänel on
tuulen kaldaine oksaine.
A sit keksittih karut: yksi muutui ojazekse, a toine
mättähäzekse. Kerättih mečäs uniheiniä da lykättih
ojazeh.
Tyttöine, gu nägi ojazen, muga ihastui: «Juon
vetty, huogavun kodvazen».
Vai joi sidä univetty dai uinoi. Pakui oksaine hänel
käis. Ojaine hävii, pimei rodih mečäs. Ihastuttih
karut, niken ei avvuta tyttözele, nengomah korbeh
ni tuuli ei piäze. A tuuli jo ammui vuotti Mašoidu sie
čomal meččyniityl, kus seizoi mečänižändän taloi.
— Hätkestyi Mašoi, vikse puutui meččykaruloile
käzih, toinah uinotettih händy.
Kedä työndiä händy piästämäh? duumaiččou
tuuli, lendi linnulluo: "Mene, lindu, opi nostattua
Mašoidu!"
Lindu hätken lendi mečän piäl da iändi, vai ei
havačunnuh Mašoi.
— Kedä olis vie työndiä? paistah tuuli da lindu.
Paginan kuuli jänöi: «Minä lähten, hot' varuan ylen
äijäl. Vai kuibo minä nostatan Mašoin, sehäi on
tiedovoittu uni».
Paginah yhtyttih sinikellozet: «Katkua meidy,
myö nostatammo Mašoin!» Katkai jänöi kukkazet,
tuuli puhaldi niih, ližäi vägie, lähti jänöi juoksemah
meččäh. Löydi tyttözen jänöi, kosketti hänen rožii
kukkazil dai tyttöine havačui. Nosti Mašoi oksazen,
rodih valgei mečäs, huolittau tyttö, astuu ielleh.
Meččy loppih, avavui niitty. Keskiniityl seizou ylen
čoma kodi, a ymbäri kukkua, kukkua, kaikenjyttymiä.
Mečänižändy istuu pordahil, kyzyy tyttözel:
— Midä tulit tänne?
Mašoi ei ehtinyh nimidä sanuo, gu sih lendi tuuli,
heityi tyttözen rinnale da muutui naizekse. Ylen
čoma oli naine valgielois lendäjis sovis. Saneli tuuli
kai mečänižändäle, andoi ižändy Mašoile valgien
kukkazen da käski kaikile meččyelättilöile vardoija
Mašoidu kodimatkal.
Täh vois loppie suamu, vai sanellah rahvas buitogu
nähtih Mašoin koin pordahil ylen čoman valgien
naizen seizomas. Sanotah tuuli kävyy heile gostih.


Kel on hierus atkal


Daša-tyttöine hätken käveli mečäs babanke,
väzyi. Päivy oli räkki. Baba ečči endisty omua
marjučugastu, vai ei löydänyh. Meččy oli pilattu.
Parembat puut otettih, äijy puudu oli jiännyh virumah,
erähät iče kuavuttih, oksutukut sežo oli jätetty. Baba
ohki da prähki, žiälöičči meččiä, čakkai kedä lienne,
a Daša kai tuskevui:
— Midäbo myö tänne tulimmo? Tiä on paha, kävellä
ei sua. En suvaiče tädä meččiä.
— Oligo enne hyvä meččäine! baba pyhki paikal
higizet rožat. — Oligo marjastu, oligo siendy mečäs,
a nygöi, baba viuhkai käil.
Muga lähtiettih hyö kodih tuhjien poimiččuzienke
da pahas mieles. Astutah suurdu niittyy myö:
vezat kazvettu, kuivat heinykordehet vai kokotetah.
Kaikkie myö nägyy: ei niitetä täs jo ammui. Baba
myöstin pačkau:
— Armas niitty oli, suabrat seizottih gu dvorčat.
Daša kuundeli, kuundeli da sanou:
— Paha on sinun hieru, a sinä sanelit talvet, konzu
olit meile linnas: hierus on hyvä.
— Hieru ei ole viäry, hengähtih baba. — Se rahvas
ollah viärät.
— Mittumat rahvas? kyzyi Daša. — Täs nikedä ei
nävy.
— Sebohäi on, sanou baba. — Muga net rahvas
ruatah: täs ottau, sie kuobuau, ielleh matkuau toizeh
kohtah, myös midätahto ottamah. Nimidä ei
žiälöiče, eigo duumaiče tuliedu aigua. Vai hänel olis
hyvä. Putin rahvas nenga ei ruata.